Uudessa Omin sanoin -artikkelisarjassa julkaisemme sirkuksen ja tanssin kentän omaäänisiä puheenvuoroja ajankohtaisista aiheista. Sarjan avaa Recover Laboratoryn toinen taiteellinen johtaja, performanssi- ja sirkustaiteilija Miradonna Sirkka.
Puhe on alun perin esitetty Teatterikeskuksen järjestämässä Kulttuuripoliittisen selonteon tapahtumassa ”Esittävän taiteen tulevaisuudet” 25. maaliskuuta 2024 ja se on aiemmin julkaistu myös Recover Laboratoryn omilla verkkosivuilla.
Moi!!
Mun nimi on Miradonna Sirkka. Oon taiteilija, esiintyjä, ohjaaja ja Recover Laboratory monitaidekollektiivin perustaja. Työskentelen monitaiteisesti ja sirkus on ollu mun elämässä melkein aina. Mie aion puhua nyt “post-contemporary sirkuksen” utopioista, mahtavista tulevaisuudenkuvista ja keskityn siihen, mitä mie toivon tulevaisuudelta ammatillisesti itelleni ja kanssataiteilijoille.
Ensimmäinen toive, tai esitoive, on se, että mun ei tarvis miettiä näitä asioita joka päivä mun arjessa, tai huolehtia siitä kuinka kaukana nää toiveet ja utopiat on. Käytän itseäni esimerkkinä, mutta muistutan että olen vain yksi esimerkki ja todellisuuksia on useita. Muistutan myös kiinnittämään huomion siihen, että ketä täältä tilaisuudesta puuttuu? Ja pohtimaan hetken, miksi?
Utopia ykkönen
Mie astun sisään esitystilaan, siellä tuoksuu savukoneen tuttu haju. Tilassa hengailee monenlaisia tyyppejä. Tilassa on lesbot, heterot, queerit ja mun Japanissa syntynyt, Chilessä kasvanut, Ranskaan muuttanut ystävä.
Verhoissa mulla ei oo paitaa päällä, ei oo myöskään mun vieressä hikoilevalla tyypillä. Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota, koska ketään ei kiinnosta, kellä on paita ja kellä ei. Oon just menossa lavalle. Täällä on todella kuuma.
Teoksessa näkyy monikulttuurisuus ja seksuaalivähemmistöt. Niitä ei oo alleviivattu, ne on läsnä itsessään ihan samalla tavalla ku mikä tahansa. Teoksia ei oo buukattu sen takia että ne on rasteja ruutuun inklusiivisuusohjelmassa, vaan sen takia että ne on mahtavia teoksia, jotka on saanu tukea matkan varrella ensimmäisestä ideasta kiertuemyyntiin saakka. Yleisö on täynnä.
Utopia kakkonen
Jaa se ois kuun viiminen päivä. Palkkapäivä, Maksan vuokran normaalisti, mutta huomenna on spesiaali päivä, nimittäin asuntolainaneuvottelu.
– Danske bankista päivää.
Neuvottelu on leppoisa. Asuntolainanneuvottelija tietää mitä sirkustaiteilijuus on. Hän ei kerro mulle tarinaa siitä miten hänen veljenlapsensa teki kerran kuperkeikan pihajuhlissa ja loukkas nilkkansa tai päivittele röhönaurun säestelemänä olevansa työpaikan pelle. Hän ei ihmettele ja virtuaalisesti pyörittele silmiä mun tulonmuodostukselle. Sirkustaiteilija itseasiassa löytyy pudotusvalikoista Danske Bankin sivuilta ku valitsen mikä mun ammatti on. Mun ei tarvi valita “muut” lokeroa ja toivoa, että ammatin selitys mahtuu pikkuseen lootaan muut-merkinnän vieressä. Mun ei tarvi selittää, nöyristellä tai mielistellä. Mun ei tarvi selittää miksei verotustodistuksessa näy tulona juuri mitään, miten joskus mun tulot voi olla tuhansia kuussa, joskus kymppejä.
Tulonmuodostus ymmärretään, vaihtelevuus ymmärretään, mun ammatti ymmärretään. Mie tai minun tulot ei ole kuriositeetti.
Asuntolaina myönnetään.
Utopia kolmonen
KESÄLOMA! Istun puistossa. Mulla on palkallinen kesäloma. Mulle on kertynyt lomapäiviä, vau!!!
Joku muistuttaa mua soppareista, jotka tehtiin syyskuusta toukokuun loppuun ja kesällä oot työtön. Siis mitä, voisko joku oikeesti tehä niin? Voisko joku oikeasti huijata tolleen? Että kesälomia ei tarvi maksaa? Uutta sopparia vaan syksyllä, kesällä oot vaan työtön.
Istun puistossa ja ostan sipsejä. Kattelen kukkasia ja mun mielessä ei vilise satamiljoonaa sähköpostia tai pelkoa menetetyistä työmahdollisuuksista, vaan rentoudun ihan oikeasti. Palaudun henkisesti ja fyysisesti. Hengaillaan kavereiden kanssa puistossa, jutustellaan ihan mitä sattuu, ihan muita aiheita ku työjuttuja. En oo ärähtäny pitkään aikaan kellekkään siitä, että älä puhu lomalla töistä.
Utopia nelonen
Syyskuu. Toimin kuluvan kuukauden ajan ammattiin johtavassa sirkuskoulussa ohjaavana opettajana. Astun koulun treenisaliin, koululaiset on virkeitä, ne näyttää terveiltä ja ilosilta. Luokan seinällä on taulu, jossa kehotetaan syömään paljon ja pitämään taukoja ja viikonloput viikonloppuina. Mun oppilas ei huolehdi sen painosta, ei treenaa maaninesti ja itke koska ei saa ykkösellä kiinni 5-3-1 jongleeraussarjaa vanteilla eikä hän myöskään oksenna vessassa välitunnilla tai leiju sillä, miten on treenannu tänään 12 tuntia.
Osaan neuvoa oppilasta, että mihin voi lähteä jatkokouluttautumaan Suomessa.Sirkusta voi opiskella maisteritasolla, ihan kuten tanssia ja teatteriakin. Meillä molemmilla on valosat tulevaisuudennäkymät eikä oppilaan kysymyksen jälkeen mun kasvot nytkähdä huolesta eikä mun suusta kuulu “kannattaa sitte henkisesti valmistautua…”
Utopia vitonen
Aikaa kuluu ja kuluu, elämä on värikästä ja monenlaista. Sitten.. Jaa se ois eläkepäivät!!! Koko elämän lävistänyt patriarkaatti ja feminiinisen kehon seksualisointi on unohtunut, suorastaan lipunut pois mun kehosta. Vanhempi nainen, muunsukupuolinen on yhtä arvokas ku nuori, vetreä just ylispagaatista pois pompsahtanut kakskymppinen.
Eläke ei oo massiivinen, mutta sillä pärjää. Mun polvet toimii ja muisti pelaa. Kiitos siitä, että sain pitää kesälomia, taukoja ja mun ei tarvinnu esiintyä kipeänä ja rasittaa mun niveliä niin paljon, että ne vaurioituu pysyvästi. Kiitos terveydenhuollon ja työterveyden, joka toimi. Kiitos korvattujen magneettikuvausten ja fysioterapian, joka huomioi meidän alan eritystarpeet.
Joo… ku kirjotin näitä niin huomasin, että monen ns. tavallisen työssäkäyvän ihmisten arki on meidän utopiaa. Nää mun toiveet on aika tavallisia.
Miksi sirkus?
Alotin 7-vuotiaana. Miksi sirkus pysyi? Ammattiin opiskellessa viimeistään koin, että se mahdollistaa monitaiteisuuden. Sirkukseen mahtuu mitä tahansa, monta asiaa yhtäaikaa. Ääripäitä.
Haluan mainita esimerkin sirkuksesta, joka toimii keskellä vakavaa kriisiä, jopa keskellä kansanmurhaa palestiinassa (IG free_gazasirkus). Sirkuksella on jättimäinen voima. Se luo toivoa ja yhteisöllisyyttä, se pitää huolen henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, eikä se katoa kriisitilanteessa.
Sirkuksella on jättimäinen, pitkä historia, vaikka se onkin verrattaen nuori taiteenlajiksi tunnustettu taide.
Mietitään hovinarreja. Ne oli hovissa ainoita, jotka pysty kritisoimaan valtaapitäviä ilman että niitä murhataan. Me tarvitaan edelleen tai erityisesti nyt vallanpitäjiä kritisoivia, yhteiskunnassa ravistelevia, hauskoja, samaistuttavia esityksiä, joissa voi kokea tunteita laajalla spektrillä. Sirkuksella on uskomaton voima koskettaa, kritisoida, naurattaa ja olla henkeä salpaava.
Sirkus perustuu riskeille ja riskien hallinnalle. Fyysisille riskeille henkisille. Tulevaisuduen sirkus hyödyntää sitä, että riskienhallintaan koulutetut ammattilaiset ottaa riskejä myös sosiaalisesti. Sirkustaiteilija on treenannu sietämään äärimmäistä fyysistä rasitusta. Se ei tuu yksin, jos ootte koskaan juossu pitkää matkaa tai koetellut pitkään teidän fyysistä kestävyyttä, tiiätte että se vaatii uskomatonta mielen lujuutta ja henkistä kestävyyttä. Uskon, että me sirkustaiteilijat ollaan niitä taiteilijoita, jotka pystyy venyttämään sosiaalisia normeja, kutsumaan mukaan normeista poikkeavat, yhteiskunnan laitamille työnnetyt ihmiset. Ja tätä taitoa me tarvitaan.
Sirkus on sisäänrakennetusti kansainvälistä ja kiertävää. Sirkustaiteilijoilla on korvaamatonta kokemusta kansainvälisestä yhteistyöstä ja kulttuurien yhteensovittamisesta. Meidän osaaminen on äärimmäisen tärkeää maailmassa, joka tulee olemaan enemmän ja enemmän monikulttuurinen.
Optimistina uskon, että sirkus on yhteentuoja, yhteisöllisyyden pilari, joka voi olla merkittävä taiteenmuoto polarisaation ratkomisessa. Sirkus on koko kansan huvi. Se voi aidosti mennä luokkaerojen läpi. Yhdessä nauraminen vapauttaa. Sirkus voi myös pitkän historiansa kautta toimia esimerkkinä sorrosta, historian epäkohdista, josta me voidaan oppia yhdessä, ja olla toistamatta virheitä.
Miten muutos tapahtuu? Pikkuhiljaa ja kääntämällä katse sinne missä valtaa on myös näkymätöntä valtaa.
Lainaan lopuksi Hesarin artikkelia, Koko Hubaran haastattelu:
“Nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin, hänestä tuntuu, ettei oikein mikään ole muuttunut. Hubaraa kutsutaan tilaisuuksiin ja haastatteluihin puhumaan rasismista, ruskeudesta ja siitä, pitääkö taiteilijan olla myös aktivisti. Usein mietin, että niitä kysymyksiä kannattaisi esittää valkoiselle mieskirjailijalle, joka kirjoittaa runkkauskirjoja. Jos halutaan, että asiat muuttuvat, pitäisi haastaa niitä, joille nämä asiat ovat normi.”
Toistan lainauksen: jos halutaan että asiat muuttuvat, pitää haastaa niitä joille nämä asiat ovat normi.
Näin.
Mun utopian sirkus on semmone missä sirkus ensinnäkin tunnistetaan taiteenlajina yhteiskunnassa. Sirkus on värikäs elämänilonen ja täynnä kaikkea, monenlaista. Uskon, että tulevaisuuden sirkuksessa käsitys tempusta tulee laajenemaan entisestään. Ja minä oon valmis haastamaan, ja keksimään uusia temppuja teidän kanssa. Toivon, että uskallatte ottaa riskejä, henkisiä, taloudellisia ja fyysisiä. Toivon, että sirkuksesta voidaan oppia miten kannatellaan fyysisesti ja henkisesti. Meidän on pakko ottaa koppi, jos joku meinaa tippua. Me ei voida enää kääntää katsetta tai esittää että ei huomata, ei mekään tehdä niin sirkuksen treenisaleissa. Me otetaan kiinni, jos joku tippuu. Siihen meidät on koulutettu.
Ehkä uusin uusi sirkus on sitä, että temppu on se miten ihmiset saadaan tulemaan yhteen.
Tervetuloa värikkääseen, alati muuttuvaan ja sydämelliseen, kohtaavaan sirkukseen. Se saattaa olla konttausta, saattaa olla takaperinvoltti, se saattaa olla puheenvuoro.