Liikkuvan kehon ja liikkuvan kuvan hedelmällinen kombinaatio – Mikä kiehtoo tanssi- ja sirkuselokuvassa? 

Teksti: Johanna Mäkelä

Viime vuosina on Suomessa valmistunut useita kymmeniä tanssi- ja sirkuselokuvia ja ne ovat saaneet lukuisia kansainvälisiä palkintoja. Päätoimisesti tanssi- tai sirkuselokuvien kanssa työskenteleviä on vain muutama, mutta entistä useammat tanssin ja sirkuksen ammattilaiset tekevät elokuvia ja videoita osana taiteellista toimintaansa. Kehitys vauhdittui korona-aikaan ja sitä on vauhdittanut myös elokuvanteon demokratisoituminen teknologian muuttuessa saavutettavammaksi. Tällä hetkellä on käynnissä myös useita hankkeita, joissa etsitään muotoja tanssin digitaaliselle esittämiselle.

“Tanssielokuva on itsenäinen audiovisuaalinen teoksensa ja se on hyvä erottaa tanssiteoksen dokumentoinnista”, avaa useita tanssielokuvia ohjannut Vilma Tihilä. “Tanssielokuvia on monenlaisia – juonirakenteen sisältäviä tai visuaalista taidetta lähestyviä ja kaikkea siltä väliltä. Keskeinen kerrontakeino on liike.”

Vilma Tihilä on London Contemporary Dance Schoolista valmistunut tanssielokuvamaisteri ja ohjannut tanssielokuvia työkseen kuuden vuoden ajan. Hänellä on myös tanssijan tutkinto Turun konservatoriosta ja Sibelius-Akatemiassa hän on opiskellut klassista musiikkia. Hän löysi tanssielokuvasta ilmaisumuodon, jossa voi yhdistää koreografisen ajattelun elokuvakerrontaan. “Minua kiehtoo se, mitä mikin liike kertoo ja miten se voidaan kertoa kuvalla”.

Kuva: Otto Virtanen

Tanssielokuvassa koreografiset prosessit ovat monitahoisia

Tanssielokuvan tekijällä on käytettävissään monenlaista liikettä: sekä esiintyjän keho, kamera että ympäristö voivat liikkua tai olla paikallaan. Kameralle koreografioiminen on hyvin erilaista kuin koreografian tekeminen näyttämölle. Ajan ja paikan manipuloimisen mahdollisuudet ovat elokuvassa laajemmat kuin näyttämöllä; esimerkiksi liikkeen jatkumo voi säilyä lokaation vaihtuessa. Koreografinen prosessi valmistuu vasta editoidessa. “Se on loputtoman inspiroiva kudos, joka taittuu moneen eri suuntaan.”

Tanssielokuvat ovat yleensä lyhytelokuvia. “Lyhytelokuvan muoto sopii hyvin yhteen tanssin kanssa”, toteaa Tihilä, mutta näkee mahdollisuuksia myös kokopitkälle tanssielokuvalle. Häntä kiinnostavat kehollisen kokemuksen kautta lähestyttävissä olevat aiheet, kuten tunteet, aistit, muistot tai nyt-hetkessä tapahtuva havainnointi.

Tanssielokuvan tekijät ovat vahvasti verkottuneita kansainvälisesti

Ensimmäisen tanssielokuvansa Tihilä teki vuonna 2016, ja sen jälkeen lyhytelokuvia on syntynyt kahdeksan lisää. Uusi elokuva on parhaillaan leikkauspöydällä ja muutamia ideoita työn alla.

Ryhmätyö on Vilma Tihilän mielestä elokuvantekemisen parhaita puolia, se että saa olla osa monitaiteista työryhmää. Ohjaamisen lisäksi hän on toiminut koreografina ja osan elokuvistaan myös kuvannut ja leikannut.

Viime vuonna hänen ohjaamansa elokuvat saivat useita palkintoja. Myrskyryhmän kanssa yhteistyössä valmistunut lyhytelokuva Kurkien Kutsu (2023), joka tehtiin osallistavin metodein elokuvassa esiintyvien ikäihmisten kanssa, sai tunnustusta Italiasta ja Isosta–Britanniasta. Kulttuurikomppania Eloan tilaustyönä valmistunut Hiljaisuuteen painettu (2023) voitti palkinnon Portugalilaisella festivaalilla.

Tihilä pyrkii olemaan läsnä, kun hänen elokuviaan esitetään. “On merkityksellistä ja ihanaa istua yleisön joukossa ja aistia reaktiot. Esityksen jälkeen voi saada kiinnostavia ja tarkkaavaisia kommentteja ja kysymyksiä, sekä kuulla uudenlaisia tulkintoja ja sanoituksia omasta työstä.” Festivaaleilla tapaa myös kollegoita. “Vaikka tanssielokuvantekijöitä on aika marginaalisesti, on tekijöiden kansainvälinen yhteisö helposti lähestyttävä, lämmin ja avoin”, kiittelee Tihilä.

Lisää näytöksiä tanssielokuvalle

Suomessa ei tällä hetkellä ole omaa tanssielokuvafestivaalia, mutta yksittäisiä näytöksiä järjestetään joidenkin tapahtumien yhteydessä. Maailmalla tanssielokuvaan erikoistuneiden festivaalien määrä tuntuu vain lisääntyvän. Tanssielokuvia esitetään myös lyhytelokuvafestivaaleilla ja televisioonkin tanssielokuva sopisi. Yle Areenassa on nähty muutama kotimainen tuotanto. Tanssielokuvia voi esittää myös kuvataiteen konteksteissa tai vaikkapa lentokoneissa matkustajille.

“Foorumi, jossa mielestäni olisi potentiaalia, on yhteisillat näyttämöteoksen kanssa”, ehdottaa Tihilä ja kannustaa järjestämään lisää elokuvia ja liveteoksia yhdisteleviä näytöksiä. “Omia teoksianikin on ollut tällaisissa illoissa ja ne tuntuvat toimivilta”, hän kertoo.

Mykkäelokuvan perinne ja elokuvan ja sirkuksen historialliset yhteydet innoittajina

Elokuvataiteilija Christoffer Collina on kuvannut ja ohjannut sirkus- ja tanssipohjaisia lyhytelokuvia sekä työskennellyt kuvaajana ja leikkaajana lukuisille sirkusryhmille. Hänen omat projektinsa ovat olleet tanssielokuvia, ja niissä hän on vastannut usein tuottamisesta, käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja kuvauksesta.

Kuva: Niko Sjöholm

Taiteellisena opinnäytteenään Turun taideakatemian elokuvaopintoihin Collina valmisti kaksi tanssielokuvaa, jotka sitovat yhteen musiikkivideotaidetta, kokeellista elokuvaa ja genre-elokuvaa. Näissä teoksissaan hän tutki takaperoista liikettä pitkissä tarkkaan koreografioiduissa kamera-ajoissa ja elokuvat saivat kansainvälistä huomiota. Ensimmäinen osa, tanssitaiteilija Ilona Salosen kanssa yhdessä ohjattu 500MPH (2021), voitti parhaimman pohjoismaisen tanssielokuvan palkinnon Trondheimin Minimalen elokuvafestivaalien Multiplié-tanssisarjassa.

”Tanssielokuvissani on taustalla narratiivi, vaikka ne ovat dialogittomia ja voivat tuntua abstrakteilta ja miltei unenomaisilta näyiltä”, tiivistää Collina. Hän näkee sirkus- ja tanssielokuvan olevan suhteessa mykkäelokuvaperinteeseen, joka aikoinaan ammensi vaudevillesta. Mykkäelokuvan estetiikkaa hän on hyödyntänyt myös sirkustaiteilija Kalle Lehdon kanssa tekemissä sirkuselokuvissa, joita Lehto on käyttänyt näyttämöteoksissaan.

Collina kertoo päätyneensä erikoisen sattuman johdattamana Kittilässä toimivalle monitaiteiselle Hiljaisuus-festivaalille kuvaajaksi kymmenen vuotta sitten. Entuudestaan hänellä ei tuolloin ollut kontaktia sirkukseen. “Työ festivaalilla toimi minulle kouluna esittävän taiteen kuvaamiseen ja ymmärtämiseen. Se toi mukanaan myös verkostoitumismahdollisuuksia ja hyvin nopeasti huomasin tekeväni töitä sirkuskuvaajana ympäri Eurooppaa”, hän kertoo.

Vuosien saatossa esittävän taiteen dokumentointi synnytti myös halun löytää oma ääni esittävän taiteen ja elokuvataiteen välimaastosta. “Minua kiinnostaa mahdollisuudet, joita sirkuksen, tanssin ja elokuvan rajapinnoilla oleminen tuo mukanaan”, sanoo Collina.

Race Horse Companyn tuottama lyhytelokuva Walls Beneath Our Feet (2022) on Collinan kuvaama. Elokuvassa Itä-Pasilan katutaide ja urbaani miljöö käyvät vuoropuhelua akrobaattisen liikkeen kanssa. Elokuvan ohjannut Antti Suniala kertoo, että liikekielessä haettiin painottomuuden tunnetta. “Minua kiehtoi se hetki, jolloin trampoliinihypyssä liike pysähtyy ja painovoima saa revityksi takaisin alaspäin. Petri Erkkilä elokuvan editoijana ja Christoffer Collina kuvaajana saivat hyvin kiinni hakemastani ideasta.”

Elokuva on saanut huomattavan määrän palkintoja mm. yhdysvaltalaiselta sirkuselokuvafestivaalilta ja Intiasta. Bulgarialainen tanssielokuvafestivaali julkaisi siitä esseen ja kanadalainen festivaali lähetti videoituja katsojapalautteita. – Arvokasta, toteavat sekä Suniala että Collina elokuvan tekijöinä.

Elokuva tuo uusia yleisöjä sirkukselle ja tanssille

“Sirkuselokuva on hyvä keino sirkusryhmälle täydentää omaa tarjontaansa ja tavoittaa uusia yleisöjä”, sanoo Suniala. Walls Beneath Our Feet -lyhytelokuvaa on esitetty esimerkiksi aulassa näyttämöteoksen alkua odottavalle yleisölle sekä elokuva-alan tapahtumissa useammin kuin sirkus- tai tanssielokuvatapahtumissa. Race Horse Company teki myös vuonna 2022 yhteistyössä helsinkiläisen DocPoint-festivaalin kanssa DocPointin trailerin pyrkimyksenään tuoda sirkustaidetta valkokankaille ja yleisöille, jotka eivät entuudestaan tunne nykysirkusta.

Suniala ja Collina toteavat, että tanssielokuvafestivaaleja on enemmän kuin sirkukseen suuntautuneita. “Sirkus ei sinänsä ole elokuvan puolella uusi asia, mm. 1900-luvun alussa ensimmäisiä lyhytelokuvia esitettiin sirkusteltoissa. Olisikin mielenkiintoista nähdä sirkuselokuvia sirkustelttojen alla samaan tapaan kuin pitkiä elokuvia näytetään Sodankylän elokuvajuhlilla”, visioi Collina.

Liikkeellistä ilmaisua sisältävä sanaton elokuva ylittää ketterästi maiden ja kulttuurien rajat. Sekin laajentaa potentiaalisia yleisöjä. Vilma Tihilä kertoo nauttivansa erilaisista vastaanoton reaktioista eri kulttuureissa.

Tihilä tuo esiin myös sen, että tanssielokuva mahdollistaa erityisryhmille väylän ilmaista itseään, koska elokuvaa voi tehdä paloista kuva kerrallaan ja kuvaaminen voidaan suunnitella riittävin tauoin. “Tämä on ollut Myrskyryhmän Elli Isokosken hieno oivallus. Tanssielokuva taipuu tosi moneen.”