WHS-ryhmä on avannut ovensa ja resurssinsa nykysirkustaiteilijoille ja helpottaa uusien tekijöiden pääsyä alalle. Sirkuksen kentällä vapaiden ryhmien yhteistyö on yleinen toimintatapa.
Teksti: Sanna Kangasluoma & Miika Sillanpää
Sirkuksen kentällä eri ryhmien välisen yhteistyön ja yhteistuotantojen käytännöt ovat hyvin moninaisia. Kallo Collectiven toiminnanjohtajan Sari Lakson mukaan jäykät rakenteet eivät välttämättä edes sopisi vapaalle kentälle, jossa toimijat ovat hyvin erikokoisia – aina parin hengen sirkusryhmistä sellaisiin, joilla on palkkalistoillaan esimerkiksi vakituista tuotantohenkilökuntaa. Resursseja jaetaan osa- ja yhteistuotannoissa tapauskohtaisesti kaikkia osapuolia hyödyttäviä synergiaetuja tavoitellen.
Vaikka yhteistyöhön lähdetään usein taiteellisin perustein, taloudellinen hyötynäkökulma on yhteistuotannoissa mukana. Jos esimerkiksi teoksen ohjaaja toimii pääsääntöisesti toisen ryhmän leivissä, voidaan tuotannon palkkakuluja jakaa osapuolten kesken. Toinen tyypillinen tapa jakaa resursseja on tilan antaminen käyttöön – harvalla vapaalla ryhmällä on omaa harjoitus- tai esitystilaa.
WHS on avannut resurssejaan ja osaamistaan uusille tekijöille
Valtionosuusrahoitusta saava WHS – Ville Walo, Anne Jämsä ja Kalle Nio – on jo jonkin aikaa tuottanut tai osatuottanut myös muiden nykysirkustaiteilijoiden teoksia ja kiertueita. Tällä hetkellä WHS tekee tuotantoyhteistyötä Company Portmanteaun (Luis Sartori do Vale ja Mira Ravald), Milla Jarkon ja Noora Jupin kanssa.
“Meillä ei ole mitään avointa hakua, vaan olemme ryhtyneet auttamaan taiteilijoita, joiden kanssa on joskus tehty joku projekti ja nähty, että heillä olisi enemmänkin annettavaa, kunhan vain saisivat mahdollisuuden”, Ville Walo kertoo.
“Mahdollisuus” tarkoittaa useimmiten tuotannollisia resursseja – minimissään paikka ja aikaa työstää omaa teosta.
Taiteilijoille ja ryhmille muunkinlainen apu on tervetullutta. Monet haluavat pallotella omia ideoitaan jonkun kanssa tai tarvitsevat apua tuotannollisten ja teknisten ratkaisujen löytämisessä. Joskus pohditaan, mistä hakea apurahaa ja millaiseen tarkoitukseen.
“Taiteelliseen sisältöön emme puutu, paitsi jos meiltä pyydetään”, Walo painottaa. “Me luotamme taiteilijoihin, joiden kanssa teemme yhteistyötä. Mielihyvin otamme riskin ja annamme mahdollisuuden onnistumiseen.”
WHS:n tuotantorakenne tuo enemmän liikkumavaraa taiteilijalle
“Se että on aikaa työstää teosta, tarkoittaa tietysti myös, että on rahaa”, Anne Jämsä huomauttaa.
WHS:n yhteistyöpanos on myös taloudellinen.
“Vaikka hoidamme tuotannollisia ja hallinnollisia asioita, taiteilijan näkökulmasta voi olla merkittävämpää, että saa yhden kuukauden ruoat”, Jämsä sanoo. “Maksamme taiteilijoille palkkaa ja esitysten toteuttamiseen liittyviä kuluja.” Siis ihan normaaleja tuotannollisia kuluja.
Puhutaan pienistä satasista
“Voi kuulostaa siltä, että meillä olisi paljon rahaa, vaikka oikeasti puhutaan pienistä satasista. Pointti on siinä, että meidän rakenteen ansiosta liikkumavaraa on enemmän kuin oman apurahan varassa olevalla yksittäisellä taiteilijalla”, Walo jatkaa.
Pienikin panos on tärkeä. Ilman tukea taiteilijan usko omaan työhönsä on koetuksella.
“On tärkeätä, että joku uskoo suhun. Antaa se sitten tilan tai rahaa tai resursseja – se on luottamuksen osoitus.” Walo muistelee oman ryhmän alkuaikoja ja pääsyä Kiasma-teatteriin lämmöllä.
WHS:n tallin taiteilijat ovat osatuottajina teoksissa. Taiteilijoiden rahat tai avustukset käytetään teoksen tekemiseen. WHS ei veloita taiteilijoilta mitään, edes laskennallisesti. Jokaisen kanssa sovitaan, miten tilat ovat käytettävissä, mitä palkkoja, vakuutuksia ja kuluja maksetaan esim. keikkapalkkioista, jotka kulkevat WHS:n kautta.
On ilmeistä, että pieniltä toimijoilta tällainen toimintamalli säästää tuotanto- ja hallintokuluja, ja synergiaetua saadaan WHS:n tuotannollisesta osaamisesta, kontakteista, verkostoista.
“Jos taiteilijoilla on tuotantorahaa, he maksavat ehkä osan palkoista ja osan me. Riippuu miten raha on korvamerkitty, mihin sen voi käyttää ja mitä meidän sitten kannattaa maksaa”, Walo selittää.
WHS on saanut toimintaansa valtionosuusrahoitusta (VOS) nyt kolmen vuoden ajan, ja aikaisemmin se sai toiminta-avustusta Taikelta.
Mitä te itse saatte tästä?
“Kun olemme itse saaneet tukea, koemme, että meidän pitää panna saamamme hyvä kiertämään tällä alalla – tehdä jotain että ala kehittyisi”, Jämsä ja Walo toteavat yhdestä suusta.
“Vaikka raha liittyy siihen, keskeistä ei ole, ovatko tuotantorahat isoja tai kattavatko ne koko toteutuksen. Paljon on myös ei-rahallista panostusta. Tärkeintä on ele: että tekijät saavat edes jotain tukea, jolla omaa taiteellista työtä saa edistettyä”, tarkentaa Jämsä.
“Oma taiteellinen toiminta on tietysti etusijalla. Mutta kun on itse aloittanut 35 vuotta sitten, on mietittävä, miten tämä homma jatkuu. Ei voi itse jatkuvasti tehdä kaikkea ja olla useassa paikassa yhtä aikaa, joten jos haluaa laajentaa tai kehittää toimintaa, täytyy tulla uusia tyyppejä mukaan”, pohtii Walo.
Kuva: Ville Walo teoksessa Ceci n’est pas un couple, visualisointi Anne Jämsä. © Juho Liukkonen
Kun WHS tuottaa esityksiä, esityskerrat, katsojamäärät ja lipputulot näkyvät sen toiminnan tunnusluvuissa. Esityksiä tekemässä on ihmisiä, jotka WHS työllistää. Vuonna 2023 WHS maksoi palkkoja 24:lle ihmiselle, joka vuositasolla tarkoittaa kahdeksan ihmisen kokoaikaista työllistämistä.
Kovin paljon tätä toimintamallia ei kuitenkaan voi kasvattaa. Mittakaavan pitää Jämsän mukaan olla sellainen, että hallinnolliset työt, palkanmaksut ja vastaavat ovat yhden ihmisen tehtävissä – ja niin että tämä pystyy tekemään vielä muutakin.
“Jos alkaa olla niin paljon hommaa, että tätä pyörittämään pitää palkata lisätyöntekijä, silloin se ei ole kannattavaa”, Jämsä arvioi.
“Kun näkee että joku pääsee tekemään omaa juttuaan, siitä saa kicksit.”
Se on Ville Walon mielestä toisten taiteilijoiden tuottamisen tärkein anti.