Balettitaustaista koreografi Susanna Leinosta ja rap-muusikko Kasperi Lainetta yhdistävät synkät aiheet ja sarkastinen huumori. Koreografi-muusikko Elina Pirinen ja nykysäveltäjä Ville Kabrell puolestaan sanovat olevansa doom-sisarukset. Heidän teoksissaan musiikin ja liikkeen yhdistelmä on vahvasti transgressiivista eli rajoja rikkovaa.
Teksti: Maria Säkö | Artikkeli julkaistiin alun perin Finnish Circus & Dance in Focus 2026 -lehdessä.
Susanna Leinosen ja työryhmän uusin teos Pain Killer (2025) esittelee liikkeen, musiikin ja videon yhdistelmää, joka onnistuu tavoittamaan nykyhetken julmuuden ja samalla omalla omituisella tavallaan pistämään sille kampoihin. Siinä on jotain samaa kuin koreografin aiemmissakin teoksissa, mutta silti eri tavalla.
”Olen tutkinut liikekieltä nykyaikaisen medikalisaation kautta”, Leinonen kertoo.
Tiukasti treenattujen tanssijoiden olemus on lakonista, pudotettua ja ryhditöntä. Se on Leinoselle aivan uusi suunta. Musiikissa taas Kasperi Laine on hakenut melun ja musiikin sekä kaaoksen ja järjestyksen rajapintaa.
”Kasassa pysymisen kysymys on tässä keskeinen. Mulla oli mielikuvana se, että mitä jos olisikin orkesteri, jossa kukaan ei ole kunnossa. Et yhdellä on masennus, toisella on paha huumeongelma ja niin poispäin.”
Laineen mukaan nykytanssissa musiikki aika usein seuraa sitä, mitä näyttämöltä löytyy. Mutta ei Susanna Leinosen jutuissa.
”Musiikissa on meidän yhteistyössä käsikirjoituksen kaltaisuutta. Musiikki on joissain kohdin melkein dramaturginen fundamentti”, sanoo Laine. Laineelle rap-taustaisena musiikin tekeminen ilman sanoja on vapauttavaa. Ylipäätään sanoista ja määritelmistä luopuminen on heidän yhteistyölleen olennaista.
Kasperi Laineen musiikki ei ole valmiina, kun Susanna Leinonen tekee koreografiaa – se syntyy aluksi aivan eri musiikkiin. Siksi neoklassisesta baletista ponnistavat tanssijat eivät saa rakastua harjoitusmusiikkiin.
“Työstän teoksen liikemateriaalia aluksi muiden harjoitusmusiikkien kanssa. Tämä antaa vapauden kehittää monimuotoista ja itsenäistä liikekieltä, sillä musiikin lopullinen dramaturgia ei vielä rajoita ilmaisua tai rakenteita”, Leinonen avaa. Kun liikemateriaali on riittävän valmis, hän alkaa sovittaa sitä Kasperin sävellykseen.
Sen, minkä olen luonut tosi rajuun ja kovaan, sovitankin tosi herkkään ja hiljaiseen.
“Tämä antaa mahdollisuuden rakentaa vastakohtia. Jos esimerkiksi olen rakentanut liikkeen todella dramaattiseen musiikkiin, niin sitten siirränkin sen johonkin Kassun todella minimalistiseen äänimateriaaliin. Sen, minkä olen luonut tosi rajuun ja kovaan, sovitankin tosi herkkään ja hiljaiseen”, Leinonen sanoo.
Kaksikko on kahdenkymmenen vuoden yhteistyön aikana muuttunut. Kasperi osaa nykyään jättää musiikkiinsa aukkoja. Leinosen koreografiat ovat pelkistyneet.
Sarkastinen huumorintaju pitää heitä yhdessä. Siinä on transgressiivista voimaa. Esimerkiksi juuri kun Pain Killerissa luulee, että kaikki on todella vakavaa, saattaa katsoja omaksi hämmästyksekseen hörähtää. Tällaiset nyrjäytykset rikkovat taiteen ja todellisuuden välisen rajan.
Säveltämistä vasten ruumiillista kenttää
Ville Kabrellin ja Elina Pirisen yhteistyö alkoi kymmenisen vuotta sitten. Pirinen oli tuolloin työskennellyt kuolleiden venäläisten miessäveltäjien, kuten Shostakovitshin ja Rahmanovin teosten ja ikonisten asemien kanssa – ja kaipasi uutta näkyä. Hän halusi yllättää itsensä ja brändinsä ja työskennellä prosessissa elävän säveltäjän kanssa.
”Rytmit, ritualistisuus sekä hybridiset äänen- ja ruumiinkuvat on meille hiton tärkeitä. Elämällisyyden pulssit on meidän yhteistyössä valtavasti läsnä”, kiteyttää koreografi Elina Pirinen hänen ja Ville Kabrellin yhteistyön. Vaikka musiikki sisältäisi teknostruktuureja, tavoitteena on luonnonvoimamaisuus.
Ensimmäinen heidän yhteinen teoksensa Brume de Mer (2018) tuntui katsojan näkökulmasta avaavan sen portin, jota Pirinen oli kolkutellut jo kauan aikaa. Se muodostui psykohermostollisesti rikkaan piiritanssin ja urkumusiikin yhteisestä volyymistä. Tämän jälkeen syntyivät Mortal Tropical Dances (2023) ja Doves and Bloods (2024).
”Koreografina ja tanssijana on ruumiinsa, sen oman ekspression kanssa niin paljaana. Hakeudun uusprimitiiviseen kanavaan, joka luo kontaktin yleisöön. On tärkeää, ettei Ville säikähdä sitä. Ja vice versa. Villen musiikki on hurjuutta ja siksi ruumiillista!” luonnehtii Pirinen.
Kontrapunktien luominen on molemmille olennaista. Kabrellin sävellystyössä ruumiillisuus ruokkii sävelkuvaa: ”Vietän aikaa tanssijoiden kanssa ja tarkkailen sitä, mistä liikutun ja mikä liikuttaa äänessä, musiikissa ja ruumiissa, mikä luo resonanssia. Tavallaan musiikin pitäisi luoda mahdollisuus ruumiin transformaatiolle arkisemmasta olemisesta fantasiaan.”
Pirinen kysyy teosta tehdessään, että onko syntymässä oleva ruumiinkuva feministinen:
”Onko se seksuaalinen, kuolevainen, disturbing, monitemperamenttinen, kirjava, mitä tulee ruumiista ulos. Onko siinä hyvin paljon erilaista ekspressioita.”
Pirisellä on paljon maahan, maternaaliseen ja vulviseen voimaan menevää ilmaisua. Koko työryhmää yhdistää kokemus elämästä ja todellisuudesta ancestoriaalisten traumojen ja fantasmojen läpi tanssitusta maailmasta. Ville säveltää vasten tätä ruumiillista kenttää.
Kabrellin sävellysmateriaali koreografisissa kehyksissä on Pirisen mukaan yhtä täyttä kuin ruumis hänen koreografioissaan.
Ville Kabrellin ja Elina Pirisen yhteistyö alkoi siis siitä, kun Pirinen lakkautti hetkeksi konseptinsa venäläisiin miessäveltäjäneroihin. Seuraavaksi he kuitenkin palaavat venäläisen ikonin äärelle, kun Ghosts of Rosegarden saa ensi-iltansa syksyllä 2026. Pirinen ja Kabrell hyödyntävät siinä Stravinskyn Kevätuhria, mutta ketään ei uhrata.