Kysymykset isojen näyttämöiden roolista tanssitaiteelle ovat keskusteluttaneet alalla, erityisesti nyt kun Helsinkiin on saatu Tanssin talo ja sen 700-paikkainen Erkko-sali. Focus-lehti haastatteli aiheesta Tanz im Augustin entistä taiteellista johtajaa Virve Sutista ja kanadalaista tanssitaiteilijaa Frédérick Gravelia.
Teksti: Sanna Kangasluoma | Artikkeli julkaistiin alun perin englanniksi Finnish Dance In Focus 2023 -lehdessä.
Minkälaisia uusia mahdollisuuksia valtava sali tuo tanssin kentälle? Entä millaisia haasteita iso näyttämö voi luoda nykytanssin tekijöille ja ohjelmistojen suunnittelijoille? Kuinka tavoitella isoja yleisöjä mahdollisimman monipuolisesti?
Focus-lehti kyseli tanssitaiteilija Frédérick Gravelilta ja mm. Tanz im August -festivaalin taiteellisena johtajana toimineelta Virve Sutiselta heidän näkemyksiään siitä, mikä on oleellista, kun puhutaan isoista näyttämöistä, mitä niiltä odotetaan ja miten saadaan homma toimimaan.
Frédérick Gravel: Isoin rooli esityksessä on yleisöllä
Kanadalaisella tanssitaiteilija ja koreografi Frédérick Gravelilla on kokemusta esiintymisestä ja teosten tekemisestä monenlaisille areenoille. Suomessakin Gravel on vieraillut: hänen koreografiansa Usually Beauty Fails nähtiin Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilla kymmenisen vuotta sitten.
“Kun olemme kiertueella, esiinnymme enimmäkseen pienehköillä näyttämöillä, useimmiten sellaisilla, jotka ovat erikoistuneet tanssiin. Niissä yleisö on hyvin erityistä – he saattavat nähdä 5–20 nykyesitystä vuodessa. Kun yleisöä on vähän, jokainen katsomossa kantaa hieman enemmän vastuuta ja heidän huomionsa on erilaista. Isommassa joukossa he ovat osa toisenlaista kokemusta”, Gravel selittää.
Gravel aistii vahvasti yleisön energian, joka välittyy näyttämölle asti. ”Kun isossa salissa on täysi tupa, oikeastaan puolet esityksestä on jo tehty! Se on järjestetty, kaikki ne ihmiset on saatu paikalle, ja sitten se jo tapahtuu… Odottava tunnelma, satojen ihmisten energia on käsinkosketeltavaa.”
Enemmän ihmisiä katsomossa tarkoittaa näkökulmien monikertaistumista
Gravel pohtii runsaslukuisen, heterogeenisen yleisön vaikutusta esityksen vastaanottoon:
“Kun katsomossa on paljon ihmisiä, konkretisoituu se, miten teoksen voi nähdä monin silmin. Esiintyjänäkin näkee asiat tällöin eri tavalla. Isossa salissa voi kuvitella useampia tulkintoja kuin harvalukuisemman joukon edessä – enemmän ihmisiä katsomossa tarkoittaa yksinkertaisesti näkökulmien monikertaistumista.”
Gravelin mielestä teoksen tekeminen isolle näyttämölle on hieno mahdollisuus, jota ei missään tapauksessa kannata karttaa. Isoa yleisöä ja isoa lavaa ei kannata pelätä.
“Joskus isolla näyttämöllä on jopa helpompaa: tekniikka on huippua, soundi on erinomainen, kaikki näyttää hyvältä, monet asiat ovat vaivattomampia. Mutta miten tehdä teoksesta merkityksellinen? Se ei olekaan niin helppoa”, pohtii Gravel, jonka oma lähestymistapa taiteeseen on somaattinen.
Asian kääntöpuoli on nimittäin se, että iso, hieno tila voi ottaa vallan ja vaikuttaa teoksen muotoon enemmän kuin oli tarkoitus.
“Tila vaikuttaa aina muotoon. Jos on esimerkiksi paljon tekniikkaa, se tarkoittaa heti tekijätiimin kasvamista, jolloin esitys helposti jäykistyy. Silloin on keksittävä, miten muotoa voi “käyttää väärin”. On taiteilijalle todella tyydyttävää, jos siinä onnistuu, mutta se ei ole mitenkään itsestäänselvää”, Gravel huomauttaa. Hän selittää tarkoittavansa “väärinkäytöllä” jonkin yllättävän tekemistä, joka harhauttaa pois kaavamaisuudesta.
Taiteessa on otettava riskejä, olipa sitten pienellä tai isolla näyttämöllä.
“Minusta taideteoksessa pitää olla mieluummin vaaran tuntua kuin varmistelua. Juuri se on haaste isoissa esitystiloissa, sillä sen mitä näemme näyttämöllä täytyy tuntua todelta. Jos teoksesta puuttuvat haavoittuvuus ja riskit, hukkaamme aikaamme.”
Virve Sutinen: Isojen näyttämöiden rooli nykytanssikulttuurin vakiintumisessa on ohittamaton
Virve Sutinen, joka on mm. johtanut Tukholman Dansens Husia ja ollut Berliinin Tanz im Augustin taiteellinen johtaja, näkee, että isoilla näyttämöillä on tärkeä rooli nykytanssin katsomisen kulttuurin luomisessa ja ylläpitämisessä.
“Tanssikulttuuriin tulisi mahtua niin pieniä kuin suuria tiloja ja näyttämöitä. Jos ja kun halutaan lähestyä nk. suurta yleisöä, on ajateltava myös teatterissa käyntiin liittyviä sosiaalisia konventioita, jotka ovat kenties kävijöille ennestään tuttuja. Esityksen lisäksi on merkityksellistä, millainen kokemus kokonaisuudessaan on: mitä tapahtuu ennen esitystä, väliajalla, millaisia palveluja on saatavilla”, arvioi Sutinen.
“Itse nautin siitä, kun on paljon ihmisiä ympärillä. Se on erilaista yhteisöllisyyttä kuin intiimeissä tiloissa. Isoilla näyttämöillä on myös yksinkertaisesti helpompaa kasvattaa yleisömääriä ja saavuttaa sellaista näkyvyyttä ja painoarvoa, joka parhaassa tapauksessa edistää koko tanssin kentän kehittämistä.”
“Tanssitaiteen painoarvoon vaikuttaa kaikki se, mikä yhteiskunnassa rakentuu tanssitaiteen ympärille, mikä kannattelee alaa ja rakentaa sen tulevaisuutta – media, julkisuus ja kritiikki, tiedotuskeskukset, koulut, talot ja teatterit…” analysoi Sutinen.
“Kaikkeen tähän tarvitaan rahoitusta ja resursseja, mekanismeja ja toimivaa infrastruktuuria, jotka takaavat jatkuvuuden ja pitkäjänteisen työn mahdollisuuden. – Miten muuten talot ja muut toimijat pystyisivät tekemään taiteellista työtä näkyväksi ja kommunikoimaan siitä sellaisella tavalla, joka saavuttaa yleisön?”
Nykytanssin katsomisen kulttuurin luominen, yleisösuhteen rakentaminen – kaikki ei voi jäädä freelance-taiteilijoiden vastuulle.
Freelancerkentän, jossa valtaosa tanssituotannoista tehdään, on vaikea ylläpitää ja kannatella koko alaa, koska sillä ei ole samanlaista vakautta ja jatkuvuutta kuin instituutioilla. “Nykytanssin katsomisen kulttuurin luominen, yleisösuhteen rakentaminen – kaikki ei voi jäädä freelance-taiteilijoiden vastuulle”, Sutinen painottaa.
Hän peräänkuuluttaa isoilta näyttämöiltä jatkuvaa kehitystyötä. Pienemmillä areenoilla toimineet taiteilijat, joilla on potentiaalia kasvaa kohti suurempia tuotantoja, tarvitsevat tukea monella tavalla ja tasolla, myös ulkotaiteellisissa asioissa.
Liian usein suurilla näyttämöillä pelataan varman päälle, mikä johtaa taiteellisen annin kaventumiseen
“Ei ole mitään taikatemppuja. Kaikki kehittämisprosessit ovat pitkiä ja vievät vuosia, helposti 5–10 vuotta. Yleisösuhteen rakentaminen ja ylläpitäminen on keskeistä alan kannalta ja mitä suuremmista yleisöistä haaveillaan, sitä tärkeämpää on muistaa, että yleisö on meidän tärkein yhteistyökumppanimme ja puolustajamme, jos sellaista joskus tarvitaan.”
Valppaus ja tilanneherkkyys on isoissakin taloissa keskeistä, jotta ne pysyvät relevantteina ja kiinnostavina yleisöjen näkökulmasta.
”Olisi myös hienoa, jos yleisö oppisi odottamaan isoiltakin näyttämöiltä jotain uutta, yllättävää ja ihmeellistä. Liian usein suurilla näyttämöillä pelataan varman päälle, mikä johtaa taiteellisen annin kaventumiseen. Tanssissa löytyy kyllä diversiteettiä, josta ammentaa uusia tekijöitä ja yllättäviä näkökulmia, jotka myös laajentavat yleisöpohjaa”, Sutinen ehdottaa.
“Euroopassa on käynnissä monia ylikansallisia projekteja, joilla tähdätään diversiteetin lisäämiseen tanssitaiteessa. Yksi sellainen on Big Pulse Dance Alliance, jossa yhteistoimin tuetaan koreografien pyrkimyksiä syventää omaa osaamista suuremman tuotannon tai organisaation luomisessa.”
Kotimainen esimerkki on Tanssin talon SPARKS-projekti. Siinä valitut suomalaiset tanssitaiteilijat saavat tukea ja apua uusien teosten kehittämiseen ja tuotantoon sekä isolle että pienemmälle näyttämölle.
”Toivottavasti tämä näkyy tulevaisuudessa siinä, että suurilla näyttämöillä nähdään enemmän erilaisista taustoista ja tyyleistä tulevia taiteilijoita. Tarvitaan avoimuutta ja rohkeutta sen suhteen, minkä ajatellaan olevan arvokasta tanssitaidetta. Se voi olla kaikkea tanssiteatterista kokeelliseen ja käsitteelliseen ja se voi tapahtua niin suurilla kuin pienilläkin näyttämöillä tai niiden ulkopuolella”, Virve Sutinen sanoo.
On ihan ok, että kaikki eivät koe taidetta samalla tavalla
Kanadalainen Frédéric Gravelkin kaipaa uusia yleisöjä. Hän on huolissaan isojen näyttämöiden tämänhetkisestä epätasa-arvoisuudesta: nuoret kokevat, etteivät he ole kohderyhmää, koska lippuhinnat ovat heidän tavoittamattomissaan. Isojen näyttämöiden saavutettavuutta on parannettava, sillä parhaimmillaan niissä havainnollistuu taiteen monitulkintaisuuden idea.
“On ihan ok, että kaikki eivät koe taidetta samalla tavalla. Taide on tarkoitettu nähtäväksi eri tavoin: joku tykkää mutta vieressä istuva ei. Juuri niin sen pitää ollakin. Niin se on tarkoitettu.”